Helmikuisen lukupiirimme aiheena oli ranskalainen kirjailija Annie Ernaux ja hänen tuotantonsa. Vuonna 1940 syntynyt kirjailija sai Nobelin palkinnon 2022.
Ernauxin kirjoja yhdistävät muisti ja muistot. Ne ovat hänen materiaaliaan.
Niitä on meillä jokaisella. Ne ovat kuitenkin erilaisia, samasta asiastakin. Muistoihin ja muistiin vaikuttavat jopa tunteemme. Historiantutkimuksessa muistelmat eivät ole luotettavimpia lähteitä, eivät sinne päinkään.
Mielikuvitusta kirjoittaminen aina vaatiikin.
Ernauxin mielikuvitus kulkee omaelämänkerrallisten, tavallisen elämän tapahtumien virrassa, ei keksittyjen henkilöhahmojen epätodellisuudessa (Harry Potter -maailmoista puhumattakaan). Hän muokkaa muistinsa tapahtumista taidokasta verkkoa, joka on paitsi kaunokirjallisuutta, myös sukua historialle ja sosiologialle, kuten hän itse sanoo. Hänen teksteissään onkin myös feminismiä ja hänen oman sukupolvensa yhteiskunnallista kapinointia, mutta ei se häiritse vaan kuuluu asiaan.
Hänen kielensä on siis kaunista ja sopusuhtaista, eikä se konstaile. Hän kirjoittaa taloudellista, yleensä suorasanaista kerrontaa. Se ei perustu vuoropuheluille, ja se kulkee pääasiassa menneen ajan aikamuodoissa.
Mutta siellähän ne muistotkin ovat.
KOKEILIN, miten itse hahmottaisin vuosikymmenten takaista maailmaa hänen tapaansa, vaikkapa isäni kautta.
”Eläkkeelle jäämisen kynnyksellä 1970-luvun alkaessa isäni, joka oli valtion rautateiden ylikonduktööri (virkanimike kuulosti aika tyylikkäältä), joutui kovan eteen. Helsingissä oli keksitty, että pitkien linjojen konduktöörien oli suoritettava ruotsin kielen tutkinto. Ilman sitä uhkana olisi siirto vähäarvoisempiin tehtäviin.
Isälle tutkinnosta selviämisestä tuli kunniakysymys ja sisun näyte. Hän makasi olohuoneen sohvalla selällään, silmälasit päässään, ja tankkasi joskus hassunkurisella tavallakin ruotsin sanoja ja pikku lauseita. Ei hän uutta kieltä oppinut, (vaikka yritimme kuulustella ja opettaakin) mutta selvisi tutkinnosta. Ehkä kova yrittäminen katsottiin myös ansioksi.
Tosielämässä hän joutui käyttämään kielitaitoaan vain kerran, Tukholmassa.
Olin siellä opiskeluaikojen kesätöissä. Veljeni oli tullut vierailulle, ja isä oli mukana. (He tulivat isäni autolla, millä hän ei itse koskaan ajanut; se oli kovassa maineessa ollut Volvo Amazon; tätä mainetta oli vielä korostettu maalauttamalla konepelti mattamustaksi. ’Ei häikäise’, isälle perusteltiin.) Aamulla, ennen kuin me heräsimme, isä läksi aamukävelylle Söderin kaduille. Hän ei eksynyt, ihme kyllä, mutta ehkä hän ei mennyt kovin kauas, ja kertoi tultuaan, että joku oli puhutellut häntä kadulla. Me: Mitä vastasit? Isä (hieman hämillään, mutta tyytyväisenä): ’Mie sanoin, että nej, inte.’
Hän säilytti läpi elämänsä lapsuuden kotiseutunsa Kymenlaakson murteen piirteitä.”
ERNAUXE näyttää oikein lukutikulla, kuinka tavallisten ihmisten tavalliset muistot ovat aivan erityisiä.
Muistot ovat elämän historiaa, ja ne ansaitsisivat tulla jälkipolville tiedoksi. Vaikka ne olisivat kuinka vähäpätöisiä, ne ovat ikään kuin osa menneen maailman kehyksiä.
Kuten edeltä näkyy, en ole Nobel-sarjaa. Mutta ei kaikkien muistojen kirjaajan tarvitsekaan olla huippuja. Pukkilassakin on tehty paljon tekoja, jotka auttavat muistin säilyttämisessä. Niitä ovat esimerkiksi Pertti Mäkelän valokuvat, joista koostettu näyttely avataan muuten Onnissa 6.3. Niitä ovat Bruno Ahvenisen tai Osmo Salmen kirjat. Niitä ovat Elämää Pukkilassa -kokoontumiset…
NYT meillä kyllä dokumentteja muistimme ja muistojemme tueksi riittää.
Vai jäävätkö ne eloon sittenkään? Kamera on jokaisella kaiken aikaa mukanaan. Tallennustilaa vuokrataan jostain pilvestä. Some-päivitykset tuottavat jättimäärin elämämme muistoja – joka päivä. Sähköinen media on tavattoman toimelias.
Mutta löydämmekö kaikkia digitaalisia muistojamme niitä enää vuoden kuluttua? Tai kymmenen? Poistinko ne, kun vaihdoin puhelinta? Tai saako niitä enää auki, kun ohjelmistot kehittyvät?
Vai onko niitä yksinkertaisesti vain niin paljon, että niihin hukkuu?
On jonkinlainen paradoksi, että 200 vuotta vanhaa kirjaa tai kirjettä osaa melkein kuka vain lukea. Mutta missä voisin avata vanhoja Amstradin lerppuja?
Kysymys on tosin hypoteettinen. Heitin ne levykkeetkin menemään, kun konekin oli ehtinyt vaihtua jo miljoonaan kertaan. Mutta läppäreitäkin kotimme hyllyissä on yhä ainakin seitsemän (laskin juuri).
Voi niissä olla aarteitakin.
Juha Mauno